Juhlaruno Kuopion soitto- ja laulujuhlissa

I.

Keväinen hellä henkäys sai taaskin Suomehemme,

Keväisen päivän paahtehet vei peitot järviemme,

Vei järven jäät, ja nietokset ja nurmen nukan nosti,

Ja inhan talven irnusäät ja tuiskut tuimat kosti.

Kuin kasvot nuoren morsion nyt Suomen luonto loistaa

Ja raitis kevät-tuulahdus pois talvimielen poistaa;

Taas lehvii lehdot, lepikot, ja tummui korven kuusi

Ja tuomen tertut tuoksahtaa ja päivyt on kuin uusi.

Sen paiste yhä kirkastuu ja heltyy helteheksi

Ja taivon sini tummentuu ja lauhtuu lämpöseksi,

Ja heinän hennot helpehet jo kiertyy kuorestansa

Niin arkaillen kuin epäileis ne jättää piiloansa.

Taas nousee kummun kukkaset kuin nousis kilpasilla

Ja metsän laajan laulajat taas leijaa taivahilla,

Ne viettää nekin lennossaan nyt laulujuhliansa,

Ne kiistaa nekin keskenään nyt sulosoitollansa.

Ne laulaa ilmi ilojaan, kun kevät vihdoin koitti

Ja keväthellä heltehyt kun takatalven voitti,

Nuo sirkku raukat riemuitsee, ne laulaa toivehilta:

Kai Luoja heidät huolestaa ja suojaa huuhkajilta.

Ja luonto, äsken uinuva kuin impi unelmissaan,

Se puhtoisena havahtuu kuin neitsyt aatoksistaan,

Ja kastehelmet heinikon ne välkkyy päivää vasten

Kuin kirkkaat riemun kyyneleet vain silmiss' autuasten.

Nuo sinitaivon sirkkuset ne tenholaulullansa

Tään luonnon, äsken uinaavan, havautti unestansa -

Ja keväthelle hellittää ja nuojuu nuori heinä

Ja kevätkeijuin toivehet soi soiton säveleinä.

II.

Keväisen luonnon lainen

On Suomen kansa:

Kuin luonto kasvit, kukkaset

Luo helmastansa,

Niin loi ja luopi ilmoillen

Tään kansan henki keväinen

Ihanan taiteen kukkaisnummet,

Vakaisen tieteen vankat tammet —

Ja kaikki kantaa Suomen leiman

Ja kaikki juurtuu kansan henkeen.

Kun kevätpäivä koittaa taivahalla

Valaisten vaarat, rinteet, hongikot,

Eloisa tuuli tuntuu kaikkialla

Havauttaa huojuun korven kuusikot

Säteistä päivän, honkain huojunnasta

Heräävät luonnon lauluniekat vasta;

Liverrys täyttää kohta lehdot nuoret,

Etäällä raikuu vastaan rantavuoret,

Kajaten huomenkoiton kultaisuutta,

Uhoten aamu-ilman ihanuutta.

Jo Suomen taivaallenkin ko'itti viimein

Myös kevätpäivä.

Nyt senkö pilveen peittäis kaakon usma

Tai idän häivä?

Ei koskaan, ei! Tää aurinko uus

Valon voimalla tunkevi pilvestä taas —

Ole huoleti, kansa, on turvassa maas:

Nyt valvovi itsetietoisuus.

Tää itsetietoisuus se lämmön loi

Ta uusi aika raittiin ilman toi

Ja näin sai vihdoinkin mun kansan huomen.

Havautti huomenhenki myös Suomen laulajat,

Keväisen rastaan kanssa he kilvan laulavat

Ja heidän soittoneuvoistansa

Kuulee vanhan Väinön kansa,

Kuinka sointuu suomenkieli,

Kun on kansan kevätmieli

Soiton saajan kanteleessa.

III.

(Kalevalan mukaan).

Veisti vanha Väinämöinen,

Lau'isti suvannon sulho

Hau'inluusta soittoneuvon,

Kalanluusta kanteloisen

Itselle ajankuluksi,

Kansallensa koetteheksi.

Kun oli soitto suorittuna,

Valmihina vaskikieli,

Käski nuoret, käski vanhat,

Käski keskinkertaisetki

Soittamahan soitintansa,

Tuot ruotaista romua.

Soitti siinä nuoret, vanhat,

Soitti pii'at, soitti poi'at,

Vaan ei soitto sointununna,

Laulu laululle tehonnut;

Kielet kierohon kävivät,

Jouhet parkuivat pahasti,

Ääni kaikui karkeasti,

Soitto julmasti sorisi.

Sokea sopessa nukkui,

Ukko vanha uunin päällä;

Urahti unisijalta,

Nurahutti nurkastansa:

»Heretkätte, heittäkätte,

Luokatte, lopettakatte! -

Jos ei soitto Suomen kansan

Vasta vaikuta paremmin

Eikä hellemmin helise

Taikka uuvuta unehen,

Maku'usen maanittele,

Niin vetehen viska'otte,

Aaltoihin upotta'otte.»

Siitä vanha Väinämöinen,

Laulaja i'än ikuinen,

Itse otti ontelonsa

Hau'inruotaisen romunsa;

Alkoi soitella somasti

Kajahella kaunihisti,

Luonnon laululla lumosi,

Itkulle inehmot työnsi.

Ei ollut sitä urosta,

Eikä miestä naisellista,

Ollut ei miestä, eikä naista

Eikä kassan kantajata,

Kelien ei itkuksi käynyt,

Kenen ei sy'äntä sulanut

Soitanto sulan urohon,

Vienot virret Väinämöisen.

Näin on ennen soitettihin,

Soitettihin, laulettihin,

Kun oli ihanat ai'at,

Lapsen ai'at armahaiset;

Kuuhut kultasi kujamme,

Pirttipalkit päivänpaiste,

Vesillä venoset souti,

Mailla kärrit kieritteli.

Eipäs kuulunut konetta,

Halonsyöjän sylkytystä

Eikä vihlonut sydäntä

Veturin vihaiset äänet

Näillä Pohjolan perillä,

Suomen mailla mairehilla.

Nytp' on tullut toinen aika

Aika toiminnan totisen;

Nyt on päivä pilvilöissä,

Liennyksissä luojan taivas,

Kaakossa kamala lonka,

Halju hattara idässä.

Nyt on vuoro Väinämöisen,

Lauluniekan laihemmankin

Vuoro torvin toitotella,

Soitella sotaisin äänin,

Jotta untelot eläjät,

Suosijat suloisen soiton,

Saisi sitkaimen vetohon,

Va'on pitkän pientarelle;

Ehtis maahan siemenkylvö,

Touko henkinen itäisi,

Josta nousis nuori vilja,

Oras hento heilimöisi,

Ennen kaakon kalmatuulta,

Hallan harmajan tuloa.