Eräs tilinteko. 25 vuotta runoilijana
Eino Leino:
ERÄS TILINTEKO.
25 VUOTTA RUNOILIJANA
Eino Leino kirjoitti kustantajan pyynnöstä Elämän koreus -runokirjan alkuun lyhyen elämäkertansa.
Motto:
"Hoo, jos minä olenkin musta
olen minä kaikilta tunnettu ;
hoo, jos minä olenkin musta,
" olen minä hyviltä tunnettu --"
Vanha laulu.
Tuon vanhan joululaulun sanat eivät anna rauhaa minulle. " Tähtipojista" ne ovat, murjaanien nokimusta kuningas ne lausuu, miekka kädessä edes takaisin tepastellessaan.
Mitäkö minulla on niiden kanssa tekemistä ? Hetki on ankara. Käyn kustantajan pyynnöstä ja 25:nnen kirjailijavuoteni johdosta kertoilemaan jotakin itsestäni, elämästäni, minua ympäröineistä kirjallisista oloista ja omista taiteellisista tarkoitusperistäni. Millä aloittaisin, mihin äänilajiin sanani soinnuttaisin?
Mielestäni tarjoavat murjaanien kuninkaan yhtä kaihomieliset kuin mahtipontiset sanat siihen sopivan lähtökohdan. Uskon todellakin olevani tällä hetkellä
kaikkein tunnetuimpia suomalaisia kirjailijoita. Samoin olen saanut varhaisimmasta nuoruudestani saakka nauttia useimpien maamme merkkihenkilöiden tuttavuutta, vieläpä ovat monet heistä minua läheisellä ystävyydelläänkin kunnioittaneet. Silti en suinkaan usko olevani yksinomaan hyvästi tunnettu. Siitä ovat sanomalehdet, arvostelijat y. m. ystävälliset kylänmiehet (ja -naiset !) kyllin huolta pitäneet.
Että ne eivät vieläkään ole saaneet sisäistä mahtiponttani millään tavalla murtumaan, johtuu siitä, että annan tavattoman vähän arvoa maassamme yleisesti vallitsevalle kirjalliselle mielipiteelle, mikäli se nimittäin ei kosketa minua suorastaan taloudellisesti. Siinä on heikko kohtani. Sillä olen ollut köyhä, köyhä niin kauan kuin muistan, joskaan en ole tahtonut jäädä myöskään ”maailman orjaksi”, yhtä vähän kuin 'kurjuutta kärsimään', kuten kansanlaulu sanoo.
En ole tahtonut lisätä Aleksis Kiven tapaisten kirjallisten marttyyrien lukua,
joiden tyyppi voi olla paikallaan, jopa välttämätönkin puoli vuosisataa sitten, ja
sellaisena syvintä myötätuntoamme herättämään. Vielä vähemmän olen tahtonut yhteiskunnallisesti sitoutua ja ottaa tuotannossani huomioon noita siteitä seuraavia velvollisuuksia. Olen tahtonut olla vapaa, aivan vapaa. Niinpä voinkin sanoa, että koko kirjallinen urani on ollut taistelua vapaudesta.
Tullee samoin vastakin olemaan.
Ei riitä nimittäin, että kerran saavuttaa vapautensa. Täytyy alituisesti taistella siitä, niin sisäisestä kuin ulkonaisesta vapaudestaan. Missä tuo taistelu on päättynyt, lakkaa elämä, kaikki kuolee, kangistuu, myrkyttyy ja mätänee.
Pidän taistelua vapaudesta kunkin ihmisen korkeimpana, kuolemattomimpana siveellisenä tarkoitusperänä.
Täytyy voida olla rehellinen muille ja itselleen.
Asia on mitä yksinkertaisin. Mutta sen
käytännöllinen toteuttaminen sen sijaan on mitä vaikein ja vaatii ihmisen jokahetkistä, ylivoimaista ponnistusta.
---------------
Monet esteet kohtaavat vilpittömintäkin, totuudenjanoisintakin ihmissielua.
Aluksi ei tunne itseään eikä muita. Erehtyy luulemaan jotakin epäoleellista ja ohimenevää puolta itsessään hyvinkin tärkeäksi ja oleelliseksi sekä sitä aivan erikoisella tarmolla korostamaan. Mikä keinoksi, mistä apu? Ei muusta kuin elämänkokemuksesta ynnä sitä alituisesti seuraavasta itsetutkiskelusta.
Liika ujous, liika vaatimattomuus voi myöskin monta ulkonaisen, jopa sisäisenkin
valheen liukkaille poluille harhauttaa.
Mikä keinoksi, mistä apu? Ei muusta kuin siitä, joka tepsii myös liikaa itseluottamusta ja itsensä yli-arvioimista vastaan, Gothen neuvosta nimittäin, joka kuuluu: ”Ihminen, vertaa itseäsi!"
Terveellisempää silmälääkettä en tiedä, ellei ihminen satu aivan upposokea olemaan.
Sitten tulevat ihmisen syntyperäiset myötä- ja vastatunteet, hänen omaksumansa
ennakkoluulot ja ennakko-arvioimiset, hänen sydämensä ja hänen omatuntonsa, hänen vihansa ja hänen rakkautensa.
Epäilemättä voi kukin niistä olla hyvinkin suorana oikopolkuna ihmisen sisäiseen vapauteen.
Mutta ne voivat myös yhtä usein johtaa harhaan hänet. Ne eivät ole mitään pettämättömiä elämän-ohjaajia.
Myötätunteet ovat niistä kaikkein vaarallisimpia.
Teemme melkein alituisesti syntiä niiden vuoksi, vain sen vuoksi, ett'emme raatsi lausua täyttä totuutta ihmisille, joista pidämme ja joiden pelkäämme tuosta totuudesta loukkautuvan tai murhettuvan. Kuinka raatsisimme sitten aina sanoa täyttä totuutta sille henkilölle, joka usein on meille mieluisin kaikista, nimittäin omalle itsellemme?
Ihminen on tavallisesti oman itsen suhteen mitä taitavin asianajaja.
Vastatunteet ovat jo paljon vaarattomampia. Voimme usein paljon oikeammin arvioida vihollisiamme kuin ystäviämme. Ennakkoluuloista on helppo luopua, mikäli ne nimittäin eivät ole aivan välttämättömiä henkiselle rakenteellemme. Silloin monet ihmiset taistelevat niiden edestä niitä säilyttääkseen kuin jalopeurat. He
pelkäävät henkisesti kuolevansa, jos ne heiltä riistetään. Ja koska ennakkoluu on usein vain toisella ennakkoluulolla voitettavissa, näyttää joskus siltä kuin emme ne eikä maailma ylimalkaan ollenkaan edistyisi.
Sydän ja omatunto ovat pahimmat kaikista. Ajatelkaa, kuinka paljoon, kuinka paljoon vanhaan, rakkaaseen, totuttuun ja myötäsyntyneeseen me olemme kiintyneet? Ja omatunto, joka on veren ääni meissä, vetää meitä tuohon kaikkeen samalla kuin kuin älyllisemmät voimat meissä kutsuisivat kauemmaksi ja korkeammalle.
Täytyy paljon rakasta polkea jalkoihinsa sen,joka pyrkii sisäiseen vapauteen.
Sitten vasta tulevat kaikki käytännölliset olosuhteet.
Kukaan ihminen ei ole riippumaton. Voimme jotakin tehdä ja toimittaa maailmalle täytyy meillä olla joku ympäristö, jolla on paha tapa vallita meitä juuri samassa määrin kuin me itse sitä vallitsemme. Sitä paitsi on meidän kuuluttava johonkin maahan, johonkin kansaan, johonkin aikakauteen, johonkin yhteiskuntaan, vieläpä usein johonkin ryhmään ja puolueeseenkin, jos meidän ei mieli heti haihtua kuin kupla ilmaan, vaan jättää edes jokin itseämme kuolemattomampi jälki maailmaan.
Kaikki ne samalla kahlitsevat ja vangitsevat meitä. Mutta enin tekee sitä elämäntehtävä, jonka ihminen itselleen valitsee.
Muistan valinneeni hyvin varhain sen. Lieneekö siitä riippunutkin, että juuri minun sisäisen vapautumiseni taistelu on ollut ja on niin työläs ja tuskallinen ?
Synnyin Paltamon pitäjässä Hövelön talossa 6 p. heinäk. 1878. En siis vieläkään ole aivan rutivanha vuosiltani. Jos siitä huolimatta voin jo tänä vuonna viettää
25-vuotisjuhlaani runoilijana, johtuu se aivan poikkeuksellisista olosuhteista, jotka eivät voineet olla silloiseen - ja nykyiseen - varhaisvanhuuteeni syvästi vaikuttamatta.
Synnyin kymmenlukuisen lapsiparven nuorimpana (vanhin ja yhdestoista oli ja
kuollut heti synnyttyään). Nuorimmat lapset kehittyvät usein aikaisimmin. Kaikki veljeni ja siskoni olivat elossa vielä, mutta ensimmäiset jo koulussa, vanhimmat kaukana maailmalla. Näin jouduin minä olemaan paljon yksin lapsuudessani, joka varmaan oli omiaan monta mietiskelevää mielialaa herättämään.
Isäni, vanhempi toimitusmaanmittari Antti Lönnbohm (Mustonen), ja äitini, Anna Emilia (os. Kyrenius), eivät olleet nuoria enää, isäni syntynyt 1824, äitini kymmenen vuotta nuorempi häntä. Usein he olivat kauan ja vaarallisesti sairastuneita, joka ei suinkaan ollut omiaan vähentämään sisäistä yksinäisyydentunnettani, tuota kaiken varhaisvanhuuden ensimmäistä suurta alkulähdettä.
Muistan, että minun oli usein ikävä, armottoman ikävä siihen aikaan.
Kesät kävivät vielä laatuun, sillä silloin talossa hilskettä ja vilskettä, silloin olivat kotona siskot ja veljet, joista aina joku tuonut parven hilpeitä kesävieraita tullessaan. Mutta syksyt, nuo hirveät syksyt! Kaikki talossa kuin kuihtui ja mykistyi silloin,
koirat ulvoivat ulkona, lehmät ynisivät ikävästä ometassaan.
Äiti kulki itkusilmin, isä sulkeutui omaan kammioonsa lastensa tulevaisuutta tuumiskelemaan. Meitä oli talossa kolme vanhaa silloin, enkä minä suinkaan iloisin heistä.
Toverikseni jäi vanha, sokea ruotimummo, joka oli syntynyt jo ennen Suomen sotaa ja taisi jonkun henkilökohtaisen tarinan siitä. Taluttelin häntä, puhelin hänen kanssaan, luin Abergin ym. sotakertomuksia hänelle ja olin hyvin imarreltu hänen minulle osoittamastaan huomiosta ja tuhlaamistaan kiitoslauseista.
Luulen, että hän sanoi hyväksi pojaksi minua. Mutta enemmän kuin siitä olin ylpeä, että hän ihmetteli ja ihaili minun viisauttani ja väitti, että juttelin kuin vanha mies hänen kanssaan. Varhaisvanhuus asui jo silloin siis veressäni.
Rupean muistamaan hyvin nuoresta, parin kolmen vuotisesta. Muistan varsin hyvin vielä, kuinka meitä mahtui kaksi nuorinta veljestä samaan kylpysammioon, joka ollut suurempi tavallista vesisaavia. Tilaa oli hyvin kummallekin. Muistan surureunuksiset sanomalehdet ruokasalin pöydällä, silloin kun tuli tieto keisari Aleksander II:n murhasta, samoin kuin Snellmanin ja Lönnrotin kuolemasta. Muistan myös monta samoihin aikoihin sattunutta pientä kotikylän tapausta, joista useimmat elänevät nykyään vain minun mielikuvituksessani.
Ihmeellisin oli kuitenkin oma kotimaailma!
Kuinka jokainen kynnys, jokainen ovi, ikkuna ja huonekalu eli omaa henkilökohtaista elämäänsä tuossa pitkässä, vanhassa rakennuksessa soukan, lehtirantaisen lahden varrella, jota Hövelönlahdeksi sanotaan! Ruokasalin kellokaappi oli mitä kunnianarvoisin setä, joka vaikutti varsin salaperäsesti, salin nojatuolit vanhoja tätejä, jotka nyökyttivät päätään hyväntahtoisesti käsitöineen ja sukankutimineen. Maalla kurkistaa mystiikka joka nurkan takaa. Mutta niin hän se on ollut jokaisen muunkin maalla syntyneen kodissa, ja mainitsenkin siitä vain huomauttaakseni, etten tässä suhteessa suinkaan ole ollut mikään poikkeus sadoista ja tuhansista muista Suomen pojista.
Kirjaimet opin kolmen, täyden sisäluvun vasta viiden vanhana. Sillä välin tavata päristin kyllä kuin porokattila. En muista kenenkään erikoisesti ohjanneen näitä ensimmäisiä lukujani. Minulla oli itselläni halu lukemaan, ja on aina ollut, jos olisi vain ollut kyllin tilaisuutta.
Muistan, että isäni oli sekä ylpeä että iloinen siitä. Palkinnoksi opetti hän kertotaulun minulle.
Hän oli virkamies, ehkä vanhaa malliakin, mutta vielä enemmän tyypillinen kartanon herra ynnä kiivas, voimakas persoonallisuus. Talossa vallitsi vain hänen tahtonsa. Äitini ahersi aamusta iltaan talousaskareissaan, liikkui herkkänä, hiljaisena ja tunteellisena. Oli luonnollista, että me lapset kiinnyimme enimmän häneen.
Isää pelättiin ja kunnioitettiin, äitiä hellittiin ja rakastettiin.
Isäni, vanhaa karjalaista Mustos-sukua Liperistä, oli töin tuskin päässyt kouluun saanut eräitä luokkia suoritetuksi, joka kuitenkin siihen aikaan nähtävästi riitti virkauralle, Lönnbobm - nimi ja ruotsinkielen taito välttämättöminä eväinä tietystikin. Hän oli ollut A.Oksasen koulutoveri ja juuri sen vuoksi säilyttänyt halki elämänsä suuren kunnioituksen runoutta kohtaan.
Muistan, että hän monena talvihämäräisenä iltana keinutuolissaan lauloi ja koetti opettaa "Savolaisen laulua" ja "Suomen valtaa” minulle, hänen polvellaan istuvalle. Taisipa ukko itsekin hiukan kalevalaista runotaitoa. Varmaan hän sen vuoksi olisi kirjallisen urani hyväksynyt, jos siihen vain hänen mielestään olisi liittynyt kunnollisen toimeentulon mahdollisuudet.
Tulin hänen kanssaan kirjalliseen kosketukseen, kun kerran syksynä kouluun lähtiessäni olin kätkenyt sinikantiset runovihkoni tallin taakse lastukasaan.
Eihän minulla mitään sen parempaa lukittua nkätköpaikkaa ollut ja saisinhan minä ne sieltä kyllä seuraavana kesänä onkilieroja hakiessani! Mutta syksyllä olivatkin piiat keittiön uuniin lastuja kootessaan löytäneet vihot ja vieneet isälleni.
Hän saapui samana syksyn! silloiseen koulukaupunkiini Ouluun virkamatkoillaan. Muhoillen otti hän puheeksi asian.
Sävähdin punaiseksi. Häpesin niin, että oli sydän seisahtua.
Isäni lohdutti minua ja sanoi, ettei ole tarvis hävetä sentapaisia yrityksiä, vaan
kehoitti päinvastoin jatkamaan. Ja koska ei minulla sen parempaa säilytyspaikkaa
ollut, oli hän lukinnut ne omaan kaappiinsa, josta ne kyllä saisin aikoinani.
Olen hänelle ikuisesti kiitollinen tästä kohtauksesta.
Äitini eli vuoteen 1895. Tiedän, että hän iloitsi suuresti ensimmäisistä painetuista
runoistani, vaikka olin liian ujo hänelle niitä käsikirjoituksina näyttämään tai lukemaan.
Hän oli monta vuotta sairaana ennen kuolemaansa. Lueskelin silloin joskus "Frihiofin satua" hänelle, johon itse olin koulun yläluokilla suuresti ihastunut. Hän
muisti vielä pitkiä matkoja ulkoa siitä, vieläpä
sävelmätkin, joita hän hyräili heikolla, miltei aineettomalla äänellään.
Hänen nuoruutensa oli kulunut Viipurissa, jonka saksalaista naiskoulua hän oli käynyt jonkun verran ja jonka silloiset teatterinäytännöt hän muisti vielä kuin viisi sormeaan.
------
Opillinen alkusivistykseni jäi tätini Olga Kyreniuksen asiaksi.
Hän oli tavallista merkillisempi koulutäti, ei ainoastaan, älynsä ja sivistyksensä puolesta, jonka hän oli saanut samassa saksalaisessa naiskoulussa, vaan myöskin henkisen joustavuutensa vuoksi, joka teki hänelle mahdolliseksi seurata sisarensa lapsien vaiheita ja kehityskulkua samalla sammumattomalla rakkaudella vanhimmasta nuorimpaan.
Taitaen itse viittä kieltä - suomea, ruotsia, venäjää, saksaa ja ranskaa - sekä
tietopuolisesti että käytännöllisesti, hän oli opetellut täyskasvaneena vielä kuudennenkin, latinan nimittäin, voidakseen toimia isäni luona todellisena kotiopettajana ja ohjasi oppilaitaan kaikissa aineissa, ei vain lyseon ensimmäiselle, vaan toiselle ja kolmannellekin luokalle saakka. Vaati tarmoa, vaati kärsivällisyyttä. Mutta vielä enemmän samoja ominaisuuksia mahtoi vaatia taloudenpito koulukaupungissa, jonne hän uskollisesti aina syksyn tullen seurasi tai pikemmin ohjasi oppilaitaan.
Isäni kuollessa 1890 oli meitä jäljellä enää vain kaksi tenavaa, jotka tarvitsimme hänen huolenpitoaan. Luonnollisesti seurasi hän meitä Hämeenlinnaan, missä vanhin veljeni 0.A.F.Lönnbohm, silloinen "Hämeen Sanomien" toimittaja ja koulun opettaja, nykyinen kansakouluntarkastaja, valmisti kodin meille. Eikä hän vielä ylioppilaanakaan jättänyt meitä.
Tietysti siirtyi hän silloin Helsinkiin. Hän kuului siihen lajiin ihmisiä, jotka eivät vaadi mitään itselleen, vaan ovat valmiit kaikkensa muiden edestä uhraamaan.
Hän opetti minua ensimmäiselle luokalle saakka, jonka ynnä seuraavan suoritin Kajaanin silloisessa kolmiluokkaisessa ala-alkeiskoulussa.
Täällä aloin jo kirjoittaa runojakin.
Pahoin pelkään, että olin siihen aikaan silmittömästi rakastunut. Ainakin muistelen, että ne olivat vahvasti eroottisia, joskaan aina ulkonaiselta sävyltään, niin ainakin niissä piileviltä sisäisiltä mielialoilta.
Sain kärsiä paljon pilkkaa niistä. Asuin kolmen nuoren, hilpeän naisserkun luona, löysivät ne, eivätkä suinkaan kynttelinsä suitsuavaa liekkiä vakan alle pistäneet. Runoilijakärsimystä seuraavan runoilijalaakerin laita lienee ollut vähän niin ja näin, mutta ainakin muistan, että minusta siihen aikaan hyvin haluttu muisti- ja syntymäpäiväkirja-runoilija, varsinkin tyttölasten kesken.
Olin jo siihen aikaan päättänyt vakavasti, että runous oli varsinainen elämäntehtäväni.
Kykyäni ja lahjojani siihen en epäillyt ollenkaan, joskin tiesin runomuodollisesi vielä paljon puuttuvani. Siinä suhteessa tuli ensimmäiseksi ja suomenkielisistä runoilijoista ainoaksi opettajakseni veljen Kasimir Leino, joka kesällä v. 1890 Pariisista palattuaan saapui kotiin uuden tuulahduksen kera suuremmasta, avarammasta maailmasta, runokokoelman "Ristiaallokossa" valmis käsikirjoitus ja paksu pinkka keltakantisia ranskalaisia teoksia kapsäkissään.
Kirjat niin kuin runotkin olivat levällään hänen pöydällään ja ikkunallaan.
Kävin monta kertaa varkain niitä vilkaisemassa. Kirjoja en ymmärtänyt vielä, mutta runot sen sijaan tekivät syvän vaikutuksen minuun. En ollut uskonut, että suomenkieltä yleensä voisi noin kauniisti ja sujuvasti soinnutella. Eikä sisäinen, aatteellinenkaan puoli suinkaan jättänyt kylmäksi minua. Tietysti tuli minusta jo silloin täysi vapaa-ajattelija, täysi "Nuoren Suomen" mies. Ymmärsin, että ilmassa oli myrskyä ja taistelua, johon minunkin tehnyt niin sanomattomasti mieleni ottaa. Mutta minulla, ikävä kyllä, oli pitkät kouluvuodet edessäni.
Harmittelin, että olin liian nuori. Harmittelin myös, etten voinut itse ansaita leipääni, sillä tunsin isäni kuoleman jälkeen olevani taakaksi omaisilleni. Näytin runojani Kasimirille. Onneksi hän ei hymyillyt, ei tehnyt pilkkaa niistä. Rupesi vain kärsivällisesti korjailemaan. Seisoin syrjässä, katsoin, ihailin ja ihmettelin. Noinko helposti se käykin? Niin se on, kun on mestaruutta sormenpäissä!
Loppusoinnut, joita olin turhaan puolen päivää tuumiskellut, sujuivat kuin vuolas virta hänen käsistään. Ja entä alkusoinnut sitten! Runoni olivat tuossa tuokiossa toisenlaisia.
Samalla risti hän minut Eino Leinoksi. Se oli käännekohta elämässäni.
-------------
Paitsi veljeäni, ihailin siihen aikaan suomalaisista runoilijoista enimmän Kramsua, sitten Oksasta, vähemmän J. H. Erkkoa, jota en vielä ymmärtänyt. Ponnistellessani
itse juuri muodollisten puutteiden kera häiritsi pieninkin runomitallinen virhe, pieninkin rytmillinen poikkeus tai ajatuksen epäselvyys minua tavattomasti muiden teoksissa.
Makuni oli jotakuinkin terve, joskin ahdas ja yksipuolinen, kuten koko kauneustajuntani.
Se oli tyypillisen sunnuntailapsen. Onneksi ei minusta kuitenkaan tullut sunnuntairunoilijaa.
Kramsun ja Oksasen rinnalla löysivät Juteini, Kallio ynnä jotkut muut " Väinölän" runoilijat armon edessäni. Minulla oli onni kasvaa kirjojen parissa. Isäni oli jo ollut kirjojen ystävä, veljeni ja sisareni olivat aina maailmalta kotiin tullessaan sen kirjavaroja suuresti kartuttaneet.
Tutustuin jo silloin suurimpaan osaan suomalaista kaunokirjallisuutta. Mutta siihen loppuikin kirjallinen tuntemukseni, sillä jo ruotsinkielen taito oli omintakeisella, joskaan ei kovin vaivaloisella työllä hankittava.
Opin sen" Välskärin kertomuksista". Nyt aukesi uudet avarat alat minulle. Topeliusta, luin Veckselliä, luin Tavastjernaa, luin Snoilskyä, Rydbergiä ja Tegnériä.
Syvimmän vaikutuksen teki kuitenkin Runeberg, etenkin hänen "Kuningas Fjalarinsa" ynnä "Idyllinsä ja epigramminsa” minuun. Siinä mestari, ajattelin, ja koetin, mikäli mahdollista, matkia häntä.
Tein sen joskus, viidennellä ja kuudennella luokalla jo jotakuinkin taitavasti.
Kuten näkyy, oli kirjallinen makuni siihen aikaan varsin klassillinen. Samalla vierauduin jonkun verran veljeni kautta saamastani ranskalaisen lyriikan henkäyksestä. Epäilemättä olisikin sen kaunopuheinen, pateettinen sävy voinut ajan pitkään käydä tuiki vaaralliseksi muutenkin mahtipontisuuteen pyrkivälle runoilijaluonteelleni.
Toinenkin vaara vaani tielläni: saksalaisen romantiikan vaara.
Se tuli luonnollisesti Heinen kautta, jolta samalla opin saksankielen, paljon paremmin helpommin kuin mistään oppikirjoista.
Ihailin suuresti häntä, yhtä paljon hänen ballaadejaan ja hänen pieniä, siroja tunnelmapalasiaan kuin hänen romanttista ironiaansa. Nukuin "Laulujen kirja" päänalaiseni alla, heräsin "Das Buch Le Granin" kukkatuoksuun ja rummunpärinään.
Koetin matkia häntä, mutta onnistumatta. Olin vielä aivan liian luonnontuores, aivan liiaksi maalainen ilmiö näin kaupunkilaista koruteollisuutta tuottaakseni.
Terveyteni, sekä henkinen että ruumiillinen, suorastaan suututti ja tuskastutti minua.
Minäkin olisin niin kovin mielelläni tahtonut olla kalpea, riutuva kuutamorunoilija Heinen tapaan ja hänen ivallinen hymynsä huulillani. Mutta ei se käynyt, ei se käynyt mitenkään. " Verriet mein blasses An esicht, Dir nicht mein Liebeswehe, und rillst du das der stolze Mund das Liebeswort gestehe?" Koetin turhaan soinnuttaa kanneltani siihen tapaan. Mutta mitä tehdä, kun peili todisti aivan toista ja näytti mitä kukoistavimman ja punaposkisimman maalaispojan?
Koomillista, hullunkurista! Luovuinkin pian koko yrityksestä.
---------
Muista koulupoika-aikaisista kirjallisista vaikutuksistani lienevät olleet tärkeimmät,
jotka sain "Päivälehden piiriltä" ja siihen liittyneeltä realistiselta kirjallisuudelta.
Ihailin rajattomasti sitä, varsinkin Minna Ganthia, Ahon "Lastuja" ja Järnefeltin "Isänmaata" , jota muistan kokonaisen kesän lukeneeni. Mutta kaikki muukin realistinen kirjallisuus, eivätkä suinkaan vähimmin kansankirjailijat, herättivät vilpittömintä mielenkiintoani. Seurasin myös tarkoin kaikkia silloisia Päivälehden ja Uuden Suomettaren välisiä kamppailuja, varsinkin mikäli ne kirjallisuutta koskivat, mutta myös muilla aloilla.
Imin silloin itseeni sen aatteellisen ja kirjallisen nuorsuomalaisuuden, joka ei taida minusta haihtua milloinkaan, vaikka jäisinkin ehkä vielä sen viimeiseksi ja ainoaksi mohikaaniksi.
Kysymys oli ensin kansankielestä ja sen oikeudesta. A. Meurman ja veljeni Kasimir iskivät vastakkain, ensin Uuden Suomettaren palstoilla, sitten kumpikin omassa äänenkannattajassaan. Pian laajeni se kysymykseksi koko Suomen nuoren, nousevan taiteen ja kirjallisuuden oikeudesta, väittelyksi rumasta ja kauniista, siveellisestä ja epäsiveellisestä, todesta ja epätodesta. Olin mitä tulisin päivälehteläinen. Suometar oli minusta aatteellisesti aina ja joka suhteessa väärässä, Päivälehti aina oikeassa.
Jälleen harmitti liika nuoruuteni minua. Miksi en minä saanut olla mukana tuossa?
Teki mieli nousta ja huutaa. Täytyi vain painautua takaisin koulupenkille. Läksyt tuottivat liian vähän vaivaa minulle. Siitä oli se hyöty, että harjoittelin itseni vähitellen todelliseksi runotaituriksi. Samalla koetin epätoivon vimmalla muodostaa itselleni edes jonkinlaista maailmankatsomusta.
--------------
Isäni oli ollut vapaa-ajattelija, eikä Kajaanin tienoilla lapsuudessani liikkuva hihhulilaisuus häntä ollenkaan miellyttänyt. Usein laski hän leikkiä siitä helposti herätettyjen maalais-eukkojen kanssa.
Äitini sen sijaan oli uskonnollinen luonne. Mutta hän piti uskonsa itselleen, kävi kirkossa vain silloin tällöin, joskin saattoi yksin ollen rukoilla hartaasti ja palavasti sekä tuntea siitä ylenluonnollista lohdutusta.
Joskus kertoi hän siitä minulle.
Oman uskonnollisen elämäni sisällys supistui lapsuudessa johonkin tavanmukaiseen iltarukoukseen.
Taisin kuitenkin lyseon ensi luokalla saada jonkinlaisen uskonnollisen herätyksen.
Luin uutterasti Arndtin rukouskirjaa, jonka olin saanut lahjaksi äidiltäni, samoin kaikessa salaisuudessa myös raamattua. Mutta se oli kuin sovitus-uhria jollekin tuntemattomalle jumalalle. Pelkäsin, että minun muuten kävisi huonosti sekä kotona että koulussa. Vanhempien sairaus taisi myös osaltaan vaikuttaa.
Tuo uskonnollinen mieliala haihtui kuitenkin yhtä pian ja helposti kuin oli tullutkin. Mutta vakaumukseni vaappui vielä spiritualistisen ja materialistisen maailmankatsomuksen välillä, kunnes Ingersoll koulun keskiluokilla ratkaisi asian. Olihan nyt tullut täysin todistetuksi, ettei jumalaa ollut olemassa!
Tunsin siitä suurta helpotusta, sillä jumalan keralla haihtuivat myös kaikki etäisemmätkin mielikuvat sielun kuolemattomuudesta, ikuisesta tuomiosta ja varsinkin helvetin tulisista järvistä, joihin jo pahasti olin peljännyt joutuvani.
Hätäkös nyt oli elää! Kun kuoli, niin kuopattiin.
Neljännellä luokalla muistan viimeisen kerran isämeidän rukoilleeni. Mutta sekin tapahtui jo siinä kyynillisessä mielessä, etteihän tuo mahtane olla pahitteeksi, jos ei avuksikaan.
Siitä kyynillisyyden pisarasta oli kuitenkin vielä pitkä matka rippikouluun, joka kammottavana kysymyksenä kohosi edessäni.
Järkeni, samoin kuin ympäristöni, sanoivat minulle, että se oli pelkkä muodollisuus. Mutta minullahan oli jo oma vakaumus, tahdoinhan tinkimättä ja järkähtämättä jo
silloin menetellä sen mukaisesti. Sattui sitten vielä Kiellandin "Myrkkyä" käteeni, joka teki tärisyttävän vaikutuksen minuun. Vannoin vahvasti, etten ikinä, en ainakaan minkään käytännöllisten, yhteiskunnan tarjoamien etujen vuoksi mokomaa koulua suorittaisi.
Kuitenkin suoritin sen kahdeksannella luokalla. Tein sen, samoin kuin useimmat tovereistanikin, aivan kyynillisessä mielessä ja voin siis omasta kokemuksestani todistaa ehtoollispakon siveellisesti turmelevan vaikutuksen.
Nautin myös Herran ehtoollisen.
Kirkon kaksituhat-vuotinen perintätieto perintätapa hurmasi historiallisesti sekä eettisesti minua. Mutta siveellinen itseyteni häpesi, häpesi sanomattomasti. Seisoinhan minä siellä kuin vuohipukki lammasten seassa. Useimmat tovereistanikin pitivät velvollisuutenaan näyttää liikutetuilta.
Mutta minähän olinkin jo silloin yli-ihminen. Olinhan jo edellisinä vuosina Nietzscheen ja hänen Zarathustraansa tutustunut.
--------
Nietzsche määräsi pitkäksi aikaa ajatustapani. Kohtasin tässä ensi kertaa toisen siveys-opin kuin kristillisen, ymmärsin sen yhtä vaikeaksi, ellei vielä vaikeammaksi toteuttaa, ja omaksuin sen heti silmittömästi. Täytyihän ihmisellä joku siveys-oppi olla! Samalla sanoin hyvästit myös äsken niin täydelliselle materialismilleni.
Suoritin nietzscheläisyyden noin kolmantena neljäntenä ylioppilasvuotenani. Kuinkako pääsin siitä? Kokonaan en päässyt siitä enkä tule pääsemään koskaan, varsinkaan velvollisuuksien lajittelemiseen nähden, jotka aina esiintyvät minulle, ei rinnastettuina, vaan alempina ja ylempinä. Mutta opin yksilön rajat tuntea tuskaa, ja samalla oli myös hänen rajaton nauttimisoikeutensa kadotettu.
Jäi jäljelle vain yksilön pyrkimys sisäiseen vapauteen.
Täydellisin nietzscheläinen lienen ollut silloin, kun koulun toverikunnassa hehkuvalla kaunopuheisuudella esitin kerran hänen opinlauselmiaan ihmettelevän ja ihailevan kuulijakunnan edessä.
Näillä mitä kirjavimmilla vaikutuksilla edellytyksillä varustettuna tulin ylioppilaaksi keväällä 1895. Olin silloin kuudentoista vanha ja yhtä itserakas harvinaisesta opistani kuin rajattomista runolahjoistani.
Mutta minustahan olikin sillä välin tullut tunnettu runoilija.
-----------
Ensimmäinen runoni painettiin 1890. Sen nimi oli "Kajaanin linna ", suorastaan Välskärin kertomusten" aiheuttama. Paikka oli "Hämeen Sanomat" ja veljeni 0.A.F. lähin syypää rikokseen.
Toiseksi syypääksi joutui hänen jälkeläisensä ”Hämeen Sanomien” toimituksessa, maisteri Severi Nuormaa, joka jo itsekin oli siihen aikaan erinäisiä runoja julkaissut sekä tarkasteli että arvosteli sepustuksiani suurella hyväntahtoisuudella. Minusta tuli " Hämeen Sanomien " vakinainen runoavustaja. Sainpa vielä joskus palkkiotakin viitosen tai pari, jos olin oikein ahkerasti kirjoittanut. Pahoin pelkään, että hänen täytyi suorittaa se omasta kukkarostaan. Hänen jälkeensä peri arkkitehti Helin lehden. Minä seurasin mukana jo luonnollisina kaupanpäällisinä. Sain jo jonkun kirjankin arvosteltavakseni, samoin taidenäyttelyn. Olin tyypillinen kirjallinen koulupoika, joiden luku on legio meidän maaseutukaupungeissamme.
Mutta sillä välin olivat jo myös veljeni Kasimirin suosiollisella välityksellä Päivälehden ja "Nuori Suomi "..albumin palstat auenneet minulle. Niiden avulla tulin tunnetuksi kautta maan jo koulupoikana ollessani. Minua mainittiin jo yleisesti Leinoksi ja oudommat ihmiset luulivat minua mikä nuoreksi maisteriksi, mikä ylioppilaaksi. Punastuin aina ylpeydestä silloin ja varoin visusti asian oikeaa laatua ilmaisemasta.
Sellainen erehdys sattui esim. Vaasassa joulun tienoilla 1893, jossa minua paikkakunnalla oleskelevana oli pyydetty sikäläisen kansallisseuran iltamaa avustamaan. Alkio puhui, minä lausuin. Olin kunniani kukkuloilla.
Ei ollut ihme, että ylpeyden piru meni minuun. Tahdoin saada runoni jo painetun kokoelman muodossa julkisuuteen.
Tein tuon uhkarohkean yrityksen 1893. Kirjoitin sekä Söderströmille että Otavalle. Sain hylkäävän vastauksen molemmilta. Mutta Renqvist peijakas oli pitänyt jonkun
salaisen neuvottelun veljeni Kasimirin kanssa. Hän pyysi minua pitämään Otavaa ”muistossa tulevaisuuteen nähden".
Se edes hiukan lohdutti minua. Huomasin jälleen olevani liian nuori, mutta tiesin jo, että tuo vika ehkä sentään menisi vuosien mukana. Söderströmin vastauksesta sen sijaan olin syvästi loukkaantunut.
Hänen kirjeensä päällä seisoi "Neiti Leino". Se oli tuiki myrkyllisesti sanottu mielestäni, sillä vaikka tunsinkin itseni vielä varsin neitseelliseksi ja viattomaksi, tahdoin jo sentään miehestä enkä niinkään pienestä miehestä käydä.
Erehdys johtui siitä, että asuin Fredrika Wetterhollin Kangaskoululla Hämeenlinnassa siihen aikaan enkä ollut katsonut tarpeeksi merkitä sukupuoltani kirjeessäni.
Olin kauan alakuloinen tästä asiasta.
Mutta voitot ja tappiot seuraavat toisiaan. Erääksi suurimmista koulupoikaaikani kirjallisista voitoista katson sen hetken, jolloin ruotsinkielen opettajani, maisteri A. Siegberg (Siikaniemi) tunnin päätyttyä pyysi syrjään minut ja kysyi, enkö ollut aikonut suorittaa uutta suomennosta Runebergin "Kuningas Fjalarista", jota me par'aikaa luimme seitsemännellä luokalla. Sepä ehdotus vasta oli omiaan ylpeyttäni kohottamaan! Minuun uskottiin siis jo runoilijana myös opettajiston keskuudessa.
Ymmärsin kyllä työn vaikeuden, mutta juuri se viehätti minua. Olin kuitenkin siksi järkevä, etten käynyt heti käsiksi ensimmäiseen lauluun, jonka muodolliset vaikeudet voisivat vielä tänäkin päivänä peljättää ketä tahansa kehittyneempääkin runoniekkaa, vaan toiseen, jonka vienompi sanonta, lyyrillisempi sävy ja yksinkertaisempi sanonta paremmin vastasivat silloisia voimiani ja kehityskauttani. Tein keväällä 1894 ja maisteri Siegberg otti suosiollisesti tarkastaakseen.
Hän antoi mitä edullisimman lausunnon, joskin hän oli tehnyt siihen joukon runollisia kuin hellävaraisia huomautuksia.
Kesällä käänsin koko Fjalarin sitten. Meni usein puoli päivää ja enemmänkin yhteen ainoaan säejaksoon. Piilin metsään kirjoineni ja papereineni, maltoin tuskin tulla
ruokatunneillekaan, valvoin aamuun saakka valkeat kesäiset yöt. Työ miellytti sanomattomasti minua. Tunsin, että se oli mitä sopivin kehittämään kirjallista makuani ja kielikorvaani.
Syksyllä lähetin sen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, joka otti asian juhlallisesti ja asetti Arvi Jänneksen sekä Paavo Kajanderin sitä tarkastamaan. He tekivät siihen jälleen joukon positiivisia huomautuksia, jotka tietysti empimättä otin huomioon.
Tällaisena tarjosin sen Werner Södeströmille.
Tämän isällä, vanhalla konsuli G. L.Söderströmillä oli kuitenkin jo kauan salassa kytenyt tuuma saada uusi suomenkielinen painos kaikista Runebergin teoksista. Sain vastauksen häneltä, jossa hän tarjosi palkkioksi " Kuningas Fjalarista" Smk 200: . ynnä uudeksi käännöstyöksi "Nadeshdan”.
Se valmistui kesällä ja syksyllä 1895. Palkkio kohosi sadalla markalla.
Samalla olin saanut konsuli Söderströmiltä kirjeellisesti toimekseni sopia työnjaosta silloisen ylioppilaan 0. Mannisen kanssa, jonka nimen nyt ensi kerran kuulin ja jota Kaarle Krohn oli tähän työhön suositellut. Hän otti osalleen lyyrilliset runot, minä "Salamiin kuninkaat". Näin oli minusta, kiitos olkoon Siegbergin, tullut Runeberg-kääntäjä jo koulupenkillä.
---------
Pohjalainen osakunta palkitsi runoni vuosijuhlassaan syksyllä 1895 toisella palkinnolla Smk 75:-. Niilo Mantere sai ensimmäisen.
Se oli sama runovihko, joka sittemmin keväällä 1896 ilmestyi painosta nimellä ”Maaliskuun lauluja " ja pääasiallisesti sama, kolmisen vuotta aikaisemmin olin kustantajille tarjotellut. Olin jo kokonaan pois kasvanut. Henkeni oli jo saanut tai oli saamaisillaan uuden sisällyksen.
Kokoelma ei sen suurempaa huomiota herättänyt. Reeni Roine, joka silloin kirjoitti Päivälehteen, antoi siitä verrattain nuivan arvostelun ja muistan veljeni Kasimirin sanoneen silloin, että hän "tässä ja ainoastaan tässä tapauksessa " valitti olevansa veljeni, koska hän ei voinut arvostella sitä. Hänellä itsellään oli aivan toinen ja repäisevämpi tapa lingota esille nuoria runoilijoita, kuten Yrjö Veijolan esimerkki vuotta aikaisemmin ja Larin Kyöstin vuotta myöhemmin kyllin todistivat.
Jäin puolitunnustetuksi suuruudeksi. Että olen sitä vieläkin, ei liene tarvis erikoisesti huomauttaa.
Parin maaseutulehden, kuten "Pohjalaisen" ja" Viipurin Sanomien" arvostelut olivat kuitenkin hyvin suosiolliset. Myöskin "Nya Pressenin" peljätty arvostelija Ernst Gråsten katsoi vihkoseni hyväntahtoisen mainitsemisen arvoiseksi, vaikkakin höystäen harvoja kiitoslauseitaan monilla karvailla pillereillä.
Osakunta-elämä ei minua suurestikaan viehättänyt, yhtä vähän kuin se saattoitarjota minulle mitään uusia henkisiä virikkeitä. Olin jo heti Helsinkiin tultuani päässyt veljeni kautta paljon kehittyneempään seurapiiriin, missä juteltiin niistä asioista, joita itsekin enin harrastelin, nimittäin kirjallistaiteellisista. Kehityin melkein päivä päivältä. Luin kaikkea sekaisin, ranskalaista, tanskalaista ja pohjoismaista kirjallisuutta, opin tuntemaan Jörgensenit, Kragit, Obstfelderit, Frödingit, Levertinit y. m. mutta ilman että ne minuun kuitenkaan sen syvemmin tietääkseni vaikuttivat muuta kuin muodollisesti.
Henkinen sisällykseni oli jo määrätty silloin: se oli kansallinen uusromantiikka, joksi sitä itse myöhemmin olen nimittänyt.
Tietysti olin jo koulupoikana lukenut ja harrastanut paljonkin Kalevalaa. Mutta en vielä päässyt kiinni sen mystiikasta. Yhtä vähän saattoivat J. H. Erkon hiukan järkeilevät näytelmät "Aino" ja Kullervo" minua siihen johdattaa. Juhani Aho vaikutti ehkä jo enemmän, mutta ei paljon hänkään niin kokonaan toisenlaisen taiteilijaluonteensa vuoksi.
Pääasiallisimman sysäykseni siihen suuntaan sain kuvaamataiteista ja musiikista, taikka ehkä vielä oikeammin, siitä taitelijaryhmästä, jonka Gallen, Sibelius, Kajanus, Halonen, Wikström y. m. muodostivat. He aukaisivat kokonaan uuden maailman minulle.
Minusta tuli mitä kiihkomielisin kansallinen uusromantikko.
En tahtonut ensin löytää mitään muotoa uusille taiteellisille tarkoitusperilleni. " Tarina suuresta tammesta" (kesällä 1896) jäi pelkäksi muodottomuudeksi, joskin vasta sen kautta pääsin kalevalaiseen kielenkäyttööni. Sama kohtalo tuli näytelmäni "Sota valosta" osaksi (kesällä 1900). Teen sen varmasti vielä kerran uudestaan. Mutta sillä välin sain jo eräissä lyyrillisissä Kalevala-ballaadeissa (" Yökehrääjä ", 1897) paljon esille tarkoittamaani kansallisromantista mielialaa ja vertauskuvallista mystiikka näytelmärunossani "Tuonelan joutsen", joka on niin varhain kuin 1896 sepitetty. Kansallinen uusromantiikka jätti ikuiset jäljet minuun. "Helkavirret", jotka kirjoitin kaikki yhteen painoon eräänä kultaisen kesänä (1903) Mannisen luona Kangasniemellä majaillessani, ovat ehkä sen taiteellinen huippu, mutta ei suinkaan sielullinen päätepiste.
Nytkin saatan melkein minä hetkeni hyvänsä ainakin mielialoissani siihen horjahtaa.
-------
Kansallisen uusromantiikan rinnalla alkoivat maailmankirjallisuuden suuret klassikot minuun vaikuttaa.
Shakespearen kootut teokset, Hagbergin ruotsinkielisenä käännöksenä, seurasivat minua kalleimpana kirjallisena aarteena. Opin hänen kauttaan erottamaan taiteen estetisismistä.
Hänen jälkeensä tuli Goethen vuoro, joka vaati vuosikausia minulta. Ihailin hänen ihmisyyttään, hänen sanontansa jykevyyttä ja hänen ajatustensa nerokasta nykyaikaisuutta. Hänen jälkeensä tuli Ibsenin vuoro, joka on vienyt minulta useamman kuin yhden näytelmän paperikoriin. Ymmärsin ensin vanhaa Ibseniä, " Borkmania” ja ”Kun me kuolleet heräämme", joista vähitellen tunkeusin hänen nuorempiin teoksiinsa.
Vanhoihin kreikkalaisiin tulin omituista ranskalaisen pseudoklassillisuuden kautta, vaikka omasta mielestäni pidinkin ja pidän vieläkin Goethen "Iphigeneiaa" ainoana todella helleenisenä hengentuotteena mitä antiikin aikojen jälkeen on kirjoitettu.
Dantea opin viimeiseksi tajuamaan. Mutta hän valtasikin minut siihen määrään, että hän suorastaan pakotti minut suomentajakseen.
Georg Brandes ja Anatole France ovat vapauttaneet paljon älyllistä olemustani, Tavaststjerna tunnelmapitoisuuttani, Striberg uskoani vanhan draaman rakenteeseen. Häntä ilman olisin tuskin kirjoittanut legendasarjaani "Lalli", " Tuomas piispa " ,ja "Maunu Tavast", joiden historiallinen puoli on vähimpäänsä tyylitelty. Pyrin siihen aikaan koristeelliseen taiteeseen. Mutta luulen "Kangastuksista" saakka (1902)lyriikkaani nähden seuranneeni erästä toista tunnussanaa, joka ei suinkaan sulje pois edellistä, nimittäin monumentalisuutta.
------------
Akateemiset opintoni jäivät kesken osaksi varojen, osaksi harrastuksen puutteen takia. Tiedän, että Aspelin-Haapkylä ei anna sitä anteeksi minulle milloinkaan.
Halveksin kaikkein vähimmin tiedollista sivistystä, vaikka en ymmärrä, että sitä varten välttämättä täytyy kulkea idiootiksi tekevän ylioppilasmankelin läpi.
Pakotettuna jo kuudentoista vuotiaasta leipäni itse ansaitsemaan olen tehnyt kaikkea kirjallista työtä, sen laatuun katsomatta, ja mitä en ole osannut, olen koettanut opetella niin hyvin kuin mahdollista. Luulen olevani jo yhtä hyvä arvostelija kuin joku toinenkin, samoin suomentaja ja sanomalehtimies.
Sanomalehti-alani vei minut moniin kiistoihin ja polemiikkeihin, karkoittaen minusta monta ystävää, joille ei olisi tarvinnut ehkä aivan niin suora olla. Suorastaan kuolemansynnin tein, kun teatterikriitikoksi 1897 tultuani rupesin heti huikeasti Kansallisteatterin pyhitettyjä aloja penkomaan. Luulen, että monet eivät anna anteeksi vieläkään silloista uhkarohkeuttani.
Heidän kaunansa ja katkeruutensa olkoon oikeana rangaistuksenani.
------
Sanomalehtitointani olen jatkanut osaksi suorasanaisella kiriallisuudellani, sellaisella kuin "Päivä Helsingissä", " Tuomas Vitikka", "Jaana Rönty", "Olli Suurpää" ja "Pankkiherroja" ovat. "Kaunosielu", "Nuori nainen" ja koko "orja" -sarja kuuluu toiseen viivaan ja on niiden pohja usein omista henkilökohtaisista elämyksistäni etsittävä.
Vielä henkilökohtaisemmaksi on myöhäisempi laulurunouteni käynyt, ei suinkaan aina muodoltaan, vaan sisällykseltään. Alun siihen teki jo" Tähti-yö" (1904). "Halla", "Tähti-tarha", "Painuva päivä" ja arvattavasti tämäkin "Elämän koreus" jatkavat siinä suhteessa samaa tunnesävyä.
"Mesikämmen" on persoonallisimpia ja parhaimpia kirjojani. Eihän se ole mikään lastentarina. En ymmärrä, kuinka yleisö ja eräät arvostelijat ovat voineet niin sen suhteen erehtyä.
Huomaan, että minulle käy sitä vaikeammaksi puhua, mitä lähemmä nykyisiä aikoja tulen. Paras, että lopetan siis. Tekisin sen mieluimmin jollakin omalla runosäkeelläni, ellei tuo riivatun murjaanien kuninkaan laulu rupeaisi jälleen liian selvästi kaikumaan korvissani.
"Hoo, vaikka minä olenkin musta --"
Runojani on käännetty viron, ruotsin, tanskan, saksan, englannin, unkarin, venäjän, jopa uuskreikankin kielelle. Mitäs siitä sanotte? Enkö ole 'hyviltä' tunnettu?
Ellei se riitä, luettelen kaikki valtionpalkintoni, sekä saadut että saamattomat.
Kunniatohtoria ei minusta ole vielä tullut, yhtä vähän kuin eläkkeen nauttijaa. Mutta ne putoo kyllä, ne putoo kuin kypsät omenat puusta, kunhan puu ehtii vielä vähän vanheta, mädätä ja - viisastua.
Kirjoitan sitten uuden elämäkertani ja peruutan tämän nykyiseni.
Helsingissä 18/2 1915
Eino Leino.
Eino Leino kirjansa "Elämän koreus" esipuheessa:
"Eräs tilinteko, 25 vuotta runoilijana", Kustannusosakeyhtiö Kirja 1915