Runeberg-päivän vietosta sananen

Se on ohitse jälleen. On juhlittu, on juhlavalaistu. On kuultu ylioppilaslaulua, on nähty „Vänrikki Stoolin tarinain” kuvaelmia. On soitettu Porin marssia, on laulettu Maamme-laulua. On isänmaallisesti innostuttu.

Pulmakseni nyt aivan rehellisesti ja subjektiivisesti: tuo kaikki on tehnyt minuun sen vaikutuksen kuin olisi tanssittu hautajaisissa.

Se ei ole enää totta tuo kaikki. Se oli kenties totuus aikanaan. Nyt se on valhetta. Me emme usko siihen enää. Me emme usko Pilven veikkoon, Porin marssiin, Sotilaspoikaan tahi Maamme-lauluun. Ne olivat menneen ajan ihanteita. Meidän täytyy kääntää silmämme eteenpäin. Pois Sven Tuuvasta, pois Adlercreutzistä, pois Torpan tytöstä ja Kuolevasta soturista. Kenties ne kerran olivat omiaan todellista isänmaallista innostusta herättämään. Nyt ne vaan ylläpitävät sitä valekansallisuutta, sitä valeisänmaallisuutta, sitä rummunpäristävää humpuukia, joka täällä joka taholla kohtaa korviamme.

Ne ovat valhetta nuo „Lurjuksen” veriset vaatteet meille. Ne ovat veristä valhetta nuo luutnantti Zidénin huikeat hurraa-huudot meille. Kenties ne ovat kaunista valhetta, mutta se ei auta asiaa. Niiden täytyy pois, jos mieli kansallisen totuuden taas astua askeleensa eteenpäin.

Myöskin minä olin Suomen Kansallisteatterissa. Myöskin minä näin nuoret ylioppilaat hännystakeissaan, kuulin Maamme-laulut, näin sotakuvaelmat ja ajattelin: mennyt vuosisata kummittelee. Mutta kuolleet eivät saa kummitella siellä, missä aika menee myrskyaskelilla eteenpäin. Mennyt vuosisata ei saa olla uuden räätälinä. Meidän isänmaanrakkautemme on pukeuduttava nykyisen ajan aatteiden mukaisesti. Tämä on operettia, tämä on leikkisotaa, tämä on äkseerausta tinasotamiehillä. Mutta mikään kansa ei kauan rankaisematta äkseeraa tinasotamiehillä. Siitä seuraa surullinen loppu, niinkuin aina itsensä pettämisestä.

Ja tällaisena päivänä tunnen minä aina kaikkien kansanvaltaisten vaistojen heräävän itsessäni. Ja minä ajattelin Suomen Kansallisteatterista palatessani: tämä on yläluokan huvia. Tämä ei liikuta Suomen kansan suurta enemmistöä niin nimeksikään. Tämä on herraskomeutta. Tämä ei ole mikään kansallisjuhla. Tämä ei yhdistä, vaan erottaa. Tämä on juhla herrasväkeä varten. Tälle pohjalle ei ikinä uutta, lujempaa, eheämpää ja rehellisempää suomalaista kansallishenkeä rakenneta.

Harvoin, jos koskaan, olen tuntenut niin selvästi minkä kuilun partaalla me oikeastaan vaellamme. Eikö meillä ole yhtään muistoa, joka samalla olisi tie tulevaisuuteen? Eikö yhtään tapausta, jota me kaikki voisimme viettää hyvällä omallatunnolla, yhtään päivää, jonka kaikki kansa tuntisi omakseen ja joka sopisi meidän kansalliseksi juhlapäiväksemme.

On yksi: se päivä, jolloin Suomi suurlakon kautta sai takaisin perustuslaillisen hallitusmuotonsa.

Eino Leino.