Weisu kansallisteatterin turmeluksesta ja sen torjujista

 

 

 

 

 

Hei, voima se poikia pullistaa,

halu mellastaa, halu mullistaa.

Mikäs este ois sitä tehdessä

tilat liiat on iltalehdessä

Päät viisaat yhteen kolkattiin

ja tuumattiin ja tolkattiin:

Nyt Kaliman kaula se taitetaan,

kalu kansallisesta laitetaan,

saa tappion perästä –tappion,

kuten totee surulla Lahdensuo

ja kastua silmänsä kahden suo.

Se suru on suurta ja aitoa

se puhkuu johtajataitoa.

Tila Kansallisessa on katala,

tavat turmellut, taso matala –

käy suokin sen  rinnalla alpista.

– Veto lyöty on Kaliman skalpista.

Prosessi hirmuinen, jaa, jaa,

himphamppu oikea nouskoon, haa!

Sotravoima on koottu ja suurikin,

sen huudosta horjuis jo muurikin!

sivull´ oikeall´on maan suojelumies,

- vasen siipi miss´ asti on,

horna kenties!

On johtajat oivat ,

on kööritkin,

on aimot administratööritkin,

on hienoja herroja, rouvia,

joill´ on tämänsorttista souvia,

on miestä oraattorinviittaista,

ja tihverää on Tiittaista,

on Kaarolaa, on Katria,

amatsoonejas, armas patria.

Vain hurskas uhri-atria viel´

Kansallista vois, soi

Lauri Haarlasta Laurilaan:

Mars, mauri parka, jo Maurilaan!

Nyt tarvis on tarmoa, myrkkiä,

jyry-Mussolineja jyrkkiä.

Hei, kaverit, kaappaus, kumous!

Muun kaiken luo se kuin lumous.

Tae siit´ esimerkki on itäinen:

siell´ Eedeni lie likipitäinen.

Kun Kalima ketarat pystyyn lyö,

niin muuttuu päiväksi musta yö,

viat kaikki on korjatut kohta jo

uus Bergbom uusi on johtaja,

maku oikea ohjaamassa taas,

täys katsomo aina ja kassa taas,

sopu ikuinen ilman riitoja,

myös Katrit ja Kaarlot Iitoja;

taas suomikin lausuttu lavalla,

soi Kaarolan kauniilla tavalla,

niin sorjasti ruotsahtavalla,

suurt´ entisyyttä ei kavalla.

Ja näytelmäkirjoitusliitosta

pula keksiä kyllin on kiitosta,

se täynnä on vain neropatteja,

niit´ itää kuin sateella tatteja;

sen Haarlat ja Köpit on Kiviä,

ei kirjoita yhtä ne riviä,

jok´  ei ois syvä ja siviä;

nerotöit´ on ne työt joka ainoa,

täynn´ ikuisten arvojen painoa

ja kauneutt´ ylhää ja kainoa.

Niit´ enää ei kriitikot vainoa,

vaan palvovat kiitosten pauhulla

ja saartavat suitsutussauhulla;

ei tahdo kasvaa ehtiä

sitä määrää seppelelehtiä

siin´ enää itse laakeripuu

jo reklaamiltakin repee suu…

Ja rahaa tulee kuin rännnistä,

sitä auktorit lypsää Wännistä

kuin maitoa Mansikin nännistä…

Kaikk´ ihanuus tämä taattu on heti kohta,

kun Kalima kaattu on.

Se tehty on pienellä tempulla:

hän poistuu, potkaus pempulla.

Se kaunis on kansannäytäntö,

myös klassillista se käytäntö:

pois suuremmatkin on suistettu,

ain ansio maksaa muistettu.

On Jusseja meillä, on Lasseja,

on Jalleja, on Jasseja

toki paiskaamaan eropasseja,

alas huutamaan, ulos huutamaan,

- ovat lakaisevainen he luuta maan.

Se tekee puhdasta jälkeä,

oma jotta ois olo välkeä:

himo kumma kulissien keskelle

lie tullut Thalian leskelle. —

Ohi kai vähän  puski nyt maalistaan,

kovalykky, kun saanut ei saalistaan!

No, käy maar vasta se paremmin,

käy myöhemmin, jos ei varmemmin.

Luja lupaus sanassa tavataan:

Joka kolkuttaa, sille avataan!

Mut yritystäkin kiitämme

ja äänemme yhteen liitämme

ja kakistelemme kaulamme

ja tällä tavalla laulamme.

Talo vaatii harjahirtensä,

jalo kiivaus kiitosvirtensä.

Ja pitempäänkin innoittais,

jos ansion jälkeen hinnoittais.

 

Mikko Vilkastus

Vuonna 1949 ilmestyneessä Kirjokepissä runo on merkitty Eino Leinon kirjoittamaksi, koska kirjoittaja on käyttänyt Eino Leinon käyttämää nimimerkkiä Mikko Vilkastus. Vuonna 1949 ilmestyneessä aikakausikirjassa Ajan kirja 4/1949 todetaan kuitenkin, että runo on Otto Mannisen sepittämä.