Mä lykkään purteni
laineillen

Ma lykkään purteni laineillen
ja järven poikki sen ohjaan
ja lasken salmia saarien
tuon pienen poukaman pohjaan.

Ja rannalla lahden tyynen sen
on tuoksuva tuomilehto,
koti peippojen, kerttujen keväisten
ja laulujen, tuoksujen kehto.

Mut varjossa lehdon vilppahan sen
on neitonen tummatukka,
mun leppäkerttuni keväinen,
mun lauluni, lempein kukka.

1895

Kosiomatkalla

Niin kaunis on kesäinen ilma,

ei varjoja yöhyt luo.

Ja rannalla lauhkea tuuli

kukan tuoksuja mulle tuo.

Mä yksin järvellä huopaan,

Melon purttani hiljakseen

Ja katson vieressä venhon,

Kuink´ aaltoset kisailee.

Ja lailla aaltojen aatteet

Myös mulle ne karkeloi

Ne eelle purteni entää,

En seurata niitä voi.

Ja tuonne ne aatteet liitää

Kodin armahan valkamaan…

Siell´ äitini varmaan valvoo

Ja vuottaa lapsostaan.

Mutt´ aatteista toinen puoli

Mun venhoni jälkeen jää –

Jäi sinne mun neitoni sorja

Mua rannalle itkemään.

Voi, onkohan taivaan alla

Viel´ onnea suurempaa,

Kun keskellä kahden lammen

Näin lempien kulkea saa!

Ja merkkinä onneni suuren

On ruusunen rinnallain –

Kas tuolta jo takaa koivuin

Koti puuntavi pilkottain.

Mä äidille kyllä soisin

Punaruususen rinnaltain…

Mutt´entä, jos kysyis äiti,

Mä keltä sen ruususen sain!

Vasama 26.5.1894

Minust’ oli kuin olisi soudettu

Minust’ oli kuin olisi soudettu
me kirkasta järven pintaa
ja aurinko aaltoja lämmittänyt
ja rantakallion rintaa.

Oli niinkuin oisi me laskettu
sen kallion kaunihin alle
ja kaahlattu hietaa valkeaa
ja kuljettu kukkulalle.

Ja eikö aurinko laskenut
taa saarien, salmensuiden,
ja tullut ilta ja tullut yö
yli laaksojen, laulupuiden?

Ylt’ ympäri tanhusi terhenet yön,
utu ulapan aalloilla sousi,
unen vallassa laaksojen lammet ui -
ja uni se nousi ja nousi.

Se heilahti oksalta oksalle,
se kukasta kukkahan kiipi -
me seisoimme vuorella käsikkäin
ja katsoimme, kuinka se hiipi.

Oi, lyhyt on Suomessa suvinen yö!
Pian aurinko aalloista nousi.
Mut siitä asti mun aatoksein
yhä unten aaltoja sousi.

Eino Leino

Tyttö ja poika 

Takatuulen poika saikin,
hauskapa nyt lentää,
lakkapäinen laine vainkin
purren eelle entää.

Järven takana ol’ talo,
sinne poika laski –
huokaeli synkkä salo,
kaatueli kaski.

Talon miehet siimeksessä
salon teki työtä,
talon tyttö luhtisessa
yksin vietti yötä.

Poika vuotti purjetuulta,
naisten mielitehto –
avain hävis aitan suulta
joutuessa ehtoon.

Siellä yön ol’ liepehessä
huulta vasten huuli –
uuden aamun valjetessa
oli myötätuuli!

Poika jäikin yhä vielä
vuottamahan tuulta,
näki immen silmät siellä,
kaksi punahuulta.


Melalahti 27. 6. 1892

Hän onneton rannalle uinui

Hän onneton rannalle uinui
sinikellojen siimekseen
ja kellot ne hiljaa keinui
ja soitteli sormet veen.

Hän onneton rannalle uinui -
käen kukkuhun heräsi hän,
hän ennen einettä kuuli
käen kultien helkkyvän.

Hän onneton rannalle uinui -
ja poikasen povessa ain
nyt aaltojen sormet ne soittaa
ja kellot ne keinuvi vain.

1897

Kotikansalleni

Niin sinne mun mieleni palaa
pois rannoille rakkahan Pohjanmaan,
niin siellä mun aatteeni kulkee
kuink' kaukana itse ma kuljenkaan.
Siell' äärillä virtojen vaahtoavain
talot vilkkuvi koivujen takaa,
siellä hehkun sain
minä heimoltain
ja siellä mun maammoni makaa.

Niin jylhät siellä on korvet
ja kodit on köyhät ja matalat vaan,
mut kodeiss' on lämpimät liedet
ja Jumalan pelkoa julistetaan,
siellä muistoja aikojen menneiden
isät harmajat haastavi illoin
ja poikasten
veret poskillen
niitä kuullessa kohoo silloin.

Isät harmajat muistoja haastaa,
mut Pohjolan valta on vastaisuus
ja isien intoa kuullen
näin vaieten vannovi polvi uus:
"Se maa, joka huovien hurmeet joi,
kun Suomessa aik' oli ankee,
joka johtajat toi,
sotatorvi kun soi,
pian meille, meille se lankee.

Pian meitä se taistohon kutsuu.
Isän perinnöt vaatii, ne velvoittaa,
ja sen ei velk' ole pienin,
kelle kerran on kuuluva Pohjanmaa.
Mut äärestä äärehen kyntäen sen
me pelloksi, puistoksi luomme,
joka torpallen
tiet tietojen,
joka rintahan riemun tuomme."

Näin vaieten vannovat nuoret.
Mut illalla honkia Pohjanmaan
kun kuuntelet vaarojen alla,
ne kuiskivat hiljaa ja vakaisaan:
"Niin oikein, nuoret, kun vanhojen
siinä muistatte tapaa vainen,
koko Suomea ken
kynti parhaiten,
oli parhain se pohjalainen."

Vimpelin virsi

Eino Leino vietti  v. 1924 viimeisen kerran kolme kuukautta Kajaanissa veljensä Kaarlon vieraana. Vierailtuaan Vimpelin lammen rannalla kauppias Aholan huvilalla Leino kirjoitti runon Vimpelin virsi. On totuttu siihen, että runossa oli kaksi säkeistöä. Ei, siinä oli alunpitäen neljä säkeistöä, joista kaksi viimeistä on jätetty unholaan. Kokonaisena runo on nyt ajankohtaisempi:

Vimpelin vienon lumpeen
luomet jo uupuvat umpeen,
nukkuu järvi ja metsä ja maa,
kuuhut kalpea kurkistaa
ylitse yöllisen himmen,
laakson lammen ja rimmen.

Puu ei liiku, ei havu;
nousee saunasta savu;
yö on valkea, varjoton,
kulkee oksilla kuusikon
kuolon ja elämän laulu
niin kuin kuutamotaulu.

Halla, ankara Akka, noin
haastaa: "Peitän päivänkoin,
sydänten sykkehet, rinnanrimmet,
Hiiden kirnujen kiviset immet,
niin kuin aurinko painuu/
sammuu ja katoo Kainuu."

Ukko uunilta ulvahtaa:
"Mun on meri ja metsä ja maa,
saanet roihuta routaa suolla,
mutta tähteni tälläpuolla,
valkea missä on valli,
heimoni helliä salli!"