Virkavaltias eli surunsekainen ilolaulu eräästä korkeasta miehestä, jolla on knalli ja joka kadotti sen
Oli kerran niin kaamean korkea mies,
hän itsekin korkeutensa ties
ja muidenkin tietää salli.
Hän hallitsi niin kuin herttua,
oli hänellä virka ja valtikka.
Mut korkean pääss´ oli knalli.
Hän oli ihan ihme miehekseen:
oli keskiaikainen aatteineen,
de la Mancan herrojen malli.
Kuin kardinaali, hän karvaltaan
oli paavillisempi kuin paavikaan.
Mut päässä häll´ oli knalli.
Se merkitsi: miehell´oli respekti.
Hän näet oli koulurehtori,
kova mies, ylen korkea halli.
Kuin Alba hän tutki ja tuomitsi,
kuin Gessler hän teinejä tervehti
ja nyykähti päässä knalli.
Hän vihasi tuulia vapaita,
ajan myllyjä, myrskylintuja:
oli vanhoillisuuden valli.
Ties kuinka tuulehen sattuikin
tuo johtaja korkean kolleegin;
mut putosi päästänsä knalli.
Nyt nähtihin kummia: korkea mies
hän olikin pieni ja mitätön mies,
kuin kuka tahansa jalli.
Ja teinit ne katsoivat toisiaan:
”Ei, eihäl` ole aivojakaan!”
Niin paljon voi peittää knalli.
Hän suuttui:”Teinien syy on tää!
Mä näytän, ken koulun korkein pää!
Kuka siellä naurahti, nalli?”
Mut kohta jo hohotti teiniä sata,
ne nauroivat herraa korkeata,
kun mies oli miehen knalli.
Hän riehui: ”Pois koko kolleegi!”
Hän raivosi: ”Kiinni kimnaasi.”
Hän hyppi, pyöri kuin palli.
Mut hohotus yltyy ja yltyy vaan,
se kasvaa ja karttuu ja täyttää maan.
Niin paljon voi merkitä knalli.
Hän tannerta polkee, hän teutaroi,
ylt´ympäri ääretön nauru soi,
hän on kuin aallon alli.
Ja pilkka se käy yhä korkeammaks,
mut itse hän painuu vaan matalaks.
Nyt kohta ei näy kuin knalli.
Polo hukkuva tuota ymmärrä ei:
hatun häneltä vapauden tuuli vei
- tähän päättyä voi tää ralli- ,
mut kuinka hän vois sitä huomatakaan,
kun miehellä päässä ei milloinkaan
ole ollut muuta kuin: knalli.
Eino Leino nimimerkillä Wilhelm Tell Helsingin Sanomissa (25.5.1905). Julkaistu Esko Piipon kirjassa ”Tarinoita Eino Leinosta” (Edico 2008) artikkelissa ”Kun Teemu, alias Eino Leino, seminaarin rehtoria pöllytteli”.