Laulu Päijänteelle

Runoilija Eino Leino vietti kesäänsä heinäkuun alussa 1919 viikon verran Jämsässä. Hän asui läheisten ystäviensä, näyttelijäpuolisoiden Aili ja Urho Somersalmen vieraana.

Laulu Päijänteelle

Jäi laajat lahdet, seljät

ja salmet Päijänteen,

yöpilvet pitkät, heljät,

ja kuulas hohto veen;

kun jäänyt vaan ei muuta ois,

mun mennyt rinnan rauha pois,

jos vei sen päivät Päijänteen,

ma palaan uudelleen.

Mut tänne tullen toisti

ei täällä oisi hän,

min sielu mulle loisti

kuin silmät ystävän;

kun mennyt vaan ei muuta ois,

myös ystävyyden usko pois

ja usko unten häilyväin,

kuin kuudan päilyväin.

Jos hänet löytäisinkin,

kai toisna tapaisin:

pois katoo kaunehinkin,

pois herkin, hempein;

kun mennyt vaan ei muuta ois,

ijäksi lemmen leikki pois,

miss´ itki haaveen haikeus

ja elon vaikeus.

Mut ei voi vaikeroida,

kell´ onni ollut on,

siks suotta enää soida

lie laulun kantelon;

kun mennyt vaan ei muuta ois,

tuo vierryt virren ponsi pois,

kuin kauneus, min saavuttaa

ja jälleen kadottaa.

Siks jääkää salmet, seljät

ja saaret Päijänteen,

kuin kultapilvet heljät

te jäitte sydämeen;

kun jäänyt vaan ei muuta ois,

sen muisto, mik´ ei menne pois,

mi päilyi päällä maan ja veen –

en palaa uudelleen.

Laulu Päijänteelle. Runon Eino Leino kirjoitti heinäkuun 11. päivänä tai sen vastaisena yönä v. 1919 nähtävästi Päijänteen –laivassa paluumatkallaan Jämsästä, ja se painettiin Helsingin Sanomiin jo 13.7.  Runoilija näyttää luomustaan kiireesti lehteen toimittaessaan epähuomiossa jättäneen neljännen säkeistön keskeneräiseksi: painetun runon mainittu säkeistö päättyy näet vaillinaiseen säkeeseen: ”kun kauneus, min saa”.