Tempora mutantur nos et mutamur in illis

Enoni oli tullivirkamies, vanha kunnianarvoinen, harmaahapsinen vanhus nimeltä Grönvik. Alkuaan ei hänen nimensä aivan niinkään ollut, olipahan aivan yksinkertaisesti Matti Lahtinen. Isä oli nähkääs pelkkä talonpoika Ojalan kylästä. Mutta kun siihen aikaan oli vielä ruotsi muodissa, niin täytyi Lahtisen Matinkin mukautua aikansa mukaan. Kielen oppi hän koulussa, mielen, niin ruotsin mielen seurapiiriltään ja ei muuta kuin ruotsalainen oli valmis, luulette kaiketi. Ehei, – ei sitä niin vain mennä. Jos te nyt esimerkiksi näkisitte vastaanne tulevan jonkun Matti Lahtisen kotitupakkia polttaen, niin ette uskoisi ruotsalaiseksi. Mutta kun näkee Matti Grönvikin polttamassa paperirosseja, niin jo se alkaa vähän niin kuin ruotsille tuntua. Grönvikinä kulki hän näin opin portaat, nousi hiljaa, mutta varmasti ja sai paikan tullikamarissa. Tilasi Helsingt. Dagl., kirjoitti kirjanpitoonsa ruotsiksi ja eli kaikin puolin niin kuin kruunun gentlemannin tulee. Tuli sitten toiset ajat. Se aika, jolloin vasta runoilijain mukaan päivä koitti ja päivän muassa uusi aika. Yli Suomen – elikkä Grönvikin Finland`in yli – tuntui uusia tuulahduksia. Mutta eipä Grönvik ollutkaan sellainen, joka kaiken maailman tuulista olisi huolinut. Vyötti kupeensa, sonnusti itsensä ja sitten sai tuulla niin paljon kuin tahtoi. Vihdoin kaikui torven ääni ukkosen jyrinällä halki koko Suomen, se oli Snellmanin herätyshuuto. Sitä kaikui joka kangas, joka vaara sitä raikui, sitä kertoivat salolla huojuvat hongat ja kukkapäät kuuset. Silloin heräsi Grönvikikin huudahtaen: myös mä oon suomalainen! Heittäytyi hän ajan hurjimpaan virtaan. Hän rupesi tutkimaan uudestaan Suomen kieltä. Grönvikistä tehtiin Kivilahti ja fennomani oli valmis. Kirjanpito muuttui myöskin suomalaiseksi. Kaikissa kokouksissa nähtiin ensimmäisenä partasuu mies, Kivilahti, posket punaisena puhuvan. Hän oli oikein niitä K. P. T. miehiä. Mutta huudettuaan äänensä sorroksiin, rupesi hän miettimään mitä tuo kaikki oikein auttoi. Ei mitään. Oikein häntä alkoi hävettämään tuo entinen intonsa. Kaikkia nyt, kun hänkin tässä, iso mies, rupesi lapsehtimaan, ja yhä enemmän häntä hävetti. Tuttavilleen selitti hän, että huutaminen on varsin epäterveellistä, heikkorintaisille varsinkin, ryvittämään rupeaa. Näin Kivilahti vanhentui ja viisastui. Tilasi Uuden Suomen, äänesti aina suomenmielisten eduksi vaaleissa, mutta ei huutanut enää koskaan. Antaa nuorempien! Taas vieri vuosia. Taas tuntui tuulahduksia, tuntui idästä, tuntui lännestä ja vähin kaikista ilmansuunista. Ne kertoivat kosmologisuudesta, yhdestä ihmiskunnasta ja yhdenmukaisuudesta, johon eri kansat hukkuvat. Kaikkia sitä saapi vanhoilla päivillään kuullakin, tuumi Kivilahti, katsohan ruojaa, mitä kuvittelee. Kun nähtiin, ettei Kivilahti siitä ollut millänsäkään, sydäntyivät tuulet yhä enemmän. Itä lietsoi, kaakko lietsoi, pohjoinen kovin porotti, ne kertoivat idän kulttuurista ja voimasta, mahtavampain orjista ja tulevaisuudesta. Ei Kivilahtea sellaisilla keinoilla saatu taipumaan. Käänsi selkänsä, sylkäisi pitkän syljen suupielestään ja sanoi, että tuulkoon, jos lystää. Ja tuulikin sitä niin turkasen lailla.Mutta myrskytuulet olivat nyt muuttuneet lämpimiksi itätuuliksi, ne kertoivat ystävyydestä, tullimuutoksista, jauhokuleista j.e.p. Ei hullunpaa, tuumi Kivilahti, kuunnelkaapas mitä se hylky puhuu. Käänsi sitten toisen korvansa tuuleen päin. Yhä vienompi leyhkä kertoi ystävyydestä, lähimmäisen rakkaudesta, nälänhädästä ja torppareista. Silloin Kivilahden sydän mustui. Olisihan synti evätä tarjottua apua ja ryöstää leipä kärsivän suusta. Hän rupesi nyt opettelemaan venäjän kieltä, – mieltä oppi hän kyllä tilattuaan pari venäläistä sanomalehteä. Nyt hän sitä jo suunnilleen osaa, kirjoittaa kirjanpitonsa suomeksi ja venäjäksi ja käyttää ruplia kirjemaksuina ynnä muissa ammattitoimissaan. Nimeänsä ei hän vielä ole muuttanut, mutta hän miettii parasta aikaamuuttaisiko sen Kamenskiksi vai Kamenskoff`iksi. Eilen tuli hän vastaan kadulla, tarjosi tulta piippuuni (sivumennen mainitsen, että hän käyttää ”pitshki fabriki urauda” hyväksi tunnettuja tuotteita) ja tuumi, että kyllä hän kuitenkin taitaa muuttaa sen Kamenskiksi, sillä hänen uuden prinsipaalinsa nimi oli myöskin joku –nskij. Kamenskij tulee kohoamaan vielä korkealle tässä maailmassa, paljon korkeammalle kuin mitä Lahtinen Grönvik tahi Kivilahti pääsi. Viime kuussa sai hän jo Stanislaikan ja siitä riemastui niin, että pani heti tullikamarin seinälle kolmikielisen kyltin. Ylihuomenna sanoi hän panevansa paperinsa sisälle erästä tullipäällikön paikkaa varten. Luultavasti hän saakin paikan, – hän näet panee mukaan todistuksen venäjän kielen taidostaan.

Vasaman juhlalehti

5. päivänä toukokuuta 1894

Eino Leino