Fantasia

Satu

Lahdelman rannalla, riippakoivujen alla oli eräänä kesäisenä aamuna syntynyt lapsoinen. Se aamu oli niin kaunis ja kuulas… Ja äiti istui lehdon vieressä ja ihaili pulmoistaan. Silloin saapuivat hengettäret lahjoineen… Ja koivut notkistivat latvojaan niin kauniisti… Ensin tuli viattomuus, neiti, valkoinen kuin raidan umppu, ja antoi äidille siemenen. Äiti istutti sen kehdon pääpuoleen, ja siitä kasvoi valkovöinen koivu, jonka oksalla keinui puhtaita aatteita… Kevään hengetär lahjoitti pihlajan taimen…ja sen latvoilla kukki toiveiden tertut.

Lemmetär toi kehdolle tuolksuvan tuomen, joka kukki ja hedelmöi… Mutta marjojen kivet olivat ihmissydämiä… Riemun hengetär kasvatti helkkyvän haavan, sirotti iloja sen joka oksalle…

Voiman valtiatar loi tammen neuvomaan lapselle miehen mieltä… mutta nöyryyden hengetär loi nyökkäävän raidan… Ja äiti ihmetteli lahjojen paljoutta! –

Nousi silloin vielä lahden laineilta utuinen hengetär; hiljaa, hienona se leijui lapsosen luokse ja istutti multaan pienen siemenen… Ja kun illan kaste oli sitä kostuttanut, niin katso! mullasta nousi fantasian taimi. Sen nähtyään äiti pelkäsi ja vapisi, sillä hän tiesi, että se oli vaarallinen taimi! Mutta kun äiti yön itkettyään meni aamulla katsomaan lapsostaan, näki hän tämän leikittelevän fantasian lehdillä. Ja äiti aatteli, että olkoon lapseni iloksi!! – Näin puiden varjossa lapsonen kasvoi. ja koivu kuiski hänelle kauniita aatteita, haapa kertoi raikkaita riemuja… ja tuomi tarjoili marjojaan. Mutta mitä kertoi fantasian puu?

Niin, sen tietää vain se, jonka kehdolla se taimi on versonut.–

Kun poika oli päivän mellastanut, niin illaksi hän aina meni leikkimään fantasian juurelle. Siinä oli niin pehmeä turve ja niin puhdas sammale, juuri kuin luotu lapsosen lepuu- ja leikkipaikaksi. Eikä äitikään enää peljännyt. Poika oli juuri varttumaisillaan nuorukaiseksi, kun eräänä kevännä fantasian puu alkoi kasvaa, se ojensi oksiaan, nosti latvojaan yli muiden. Sen juuret tunkivat toisten puiden alle ja imivät niiltä elinvoiman. Koivu, puhtaiden aatteiden puu, se ensiksi kellastui ja kuoli. Se raukka kuoli auringon puutteesta, sillä fantasian puu esti siltä valon… Kun äiti sen näki, niin hän koetti koivun juuria itkulla kostuttaa, saada sitä kyynelin kasvamaan… Mutta turhaan! Koivu pysyi kuolleena…sen sijaan versoi fantasian juuresta uhman kuusi. Tuomi, lemmen puu, koetti fantasian kanssa kilpailla. Mutta ei, se ei jaksanut niin ylös korkeuteen, ja siltä vei fantasia elinnesteet. Näin kävi tuomi ontoksi ja lahoksi, ja tuulispää sen taittoi… Mutta silloin kaatui myös pyhä pihlaja, toiveiden puu, ja kaatui myös riemujen haapa…sillä niiden juuret olivat niin yhteen kietoutuneet tuomen juurien kanssa… Niitä puita kostutti neiden kyynelet… Ja eräänä yönä putkahti fantasian juuresta esille himojen kataja. Kun äiti sen näki, niin hän tahtoi reväistä sen pois, maksoi mitä maksoi. Paljain käsin hän sitä nythi ja raastoi, mutta katajan piikit repivät vain hänen kätensä verille. Niin, ihan tuntui kuin olisi ne pistäneet aina sydämeen saakka… Ja äidin veri virtasi maahan ja kostutti voiman tammen juuria…Sitä se ei kestänyt, sen runko kävi hauraaksi, ja yhtenä yönä se murtui…Silloin murtui myös lapselta miehen mieli…

Jo oli ammoin nöyrä raita sortunut uhmailevan kuusen tieltä…jäljellä oli vain enää neron honka. Honka kesti kauimmin…Mutta kerran iski taivaalta kirkas ukonnuoli fantasian puuhun, ponnahti sen rungosta ja pirstasi neron hongan. Jäljelle jäi vain savuavat sirpaleet. Enkä ihmettele, miksi ei fantasian puu itse syttynyt. Mutta se olikin veden vellovan tyttären istukas, jota ei tulen kieli korvenna. Ja äiti! Hän kulki vaaleana varjona ja katseli lapsensa hävinnyttä puistoa…Sieltä täältä mullasta pisti vielä esiin raunnut toive tahi sortunut unelma…Ne äiti huolellisesti kokosi, vei sisälle ja koetti niitä saada akkunallaan lämmön voimasta kasvamaan… Vettä ei niiltä taimilta siellä äidin ikkunalla ainakaan puuttunut… Mutta lieneekö ne äidin kyyneleet olleet sitten liian katkeria, kun ei kuitenkaan kukat ottaneet versoakseen. Entä poika itse! Hän leikki fantasian oksalla eikä huomannut, että hänen lapsuutensa pyhä metsikkö päivä päivältä harveni… Ja niin hän istui ja leikki ja luuli yhä leikkivänsä fantasian kanssa, vaikka se lopuksi olikin fantasia, joka leikki hänen kanssaan. Mutta sen hän huomasi liian myöhään! Yhä kasvoi fantasian puu, yhä nousi poika sen mukana. Niin pieniltä näyttivät ihmiset tuolla hänen allaan, niin ahtailta ja pieniltä kaikki toiminnat. Mutta täällä oli vapaata ja näköala oli ääretön… – Vihdoin alkoi poikaa hirvittää syvyys hänen allaan, hänen päätään alkoi huimata… Oli kuin tuhannen tähteä olisi äkkiä tuikkinut hänen sielunsa taivaalla, mutta sitten tuli yö, niin musta ja synkkä, että se peitti tähdet ja hautasi vaippaansa viimeisenkin valonsäteen. Viimeinen, jonka poika näki siellä alhaalla, oli pirstoutuneen neron hongan sammuvat hehkut ja vielä jotain valkoista…Se taisi olla hänen äitinsä, mutta ei hän enää voinut selvään erottaa… Se on vanha tarina, jonka olette niin usein ennenkin kuulleet… Niin monen montahan on jo tullut houruksi fantasian oksalla! – Ja silloin kuului laineilta viettelevää, perkeleellistä soittoa… Se oli fantasian utuinen hengetär, joka siellä lauleli riemulauluaan.

Mutta kalpea äiti kulkee rantoja pitkin ja huokaa!

18.12.1893

Eino Leino