J. W. von Goethe

Jumala ja bajadeeri

Intialainen legenda

Mahadöh, maan Herra, alas

alas astui kerran kuudennen,

tuta Tuomar` itse halas

ilot, huolet ihmisten.

Alentuu tääll` asumahan,

inehmo kanss` inehmoin,

palkitakseen hyvän, pahan,

itse kaikki kokee noin.

Kun kulkunsa kaupungin kautt` on hän tehnyt,

sen katsonut korkeat, halvatkin nähnyt,

hän illalla lähtee, eespäin käy.

Näkee portin luona neidon,

luona talon viimeisten,

kadotetun, kauniin, keidon

immen maali-ihoisen:

Terve neitsyt! – Tyttö ehti

portahille. – Tänne jään. –

Ken sä olet? Lemmen lehti,

rakkauden on maja tää.

Hän liikkui, hän symbalit soittohon suori,

hän läikkyy, hän väikkyy, on norja ja nuori,

kukan taittaa ja tarjovi vieraalleen.

Viekoitellen kynnykselle,

vilkkahasti sisään vie:

Lampun-kirkas maja kelle,

jos ei sulle, kohta lie!

Sulo vieras, liennän sulta

vaivat, jalkas virkistän,

mitä tahdot, saat sen multa,

levon, riemun, leikinnän.

Hän tuskat ne teeskennellyt hoitavi. Hymyy

jumalainen, hän riemulla huomaa: lymyy

sydän sykkivä turmeluksessakin.

Ja hän vaatii töitä orjan,

ilahtuvi impi vaan,

taide-eljet neien sorjan

muuttuu luonnoks uudestaan.

Katoo kullan päältä kuona

kukka heilii hedelmään:

Kuss` on kuuliaisuus luona,

loitolla ei lempikään.

Mut hänt` yhä tutkien, taivainen Hyvyys,

hän, jolle on tuttuja korkeus, syvyys,

nyt riemun ja tuskan ja kauheuden tuo.

Suukoin maaliposken peittää,

tyttö tuskat rakkauden

tuntee, säikkyy, empii, eittää,

ensi kerran itkien;

vaipuu jalon jalkain juureen,

vuoks ei palkan, hekkuman,

sulaa riutumukseen, suureen,

raukee syliin rakkahan.

Ja niin yli vuotehen, huolitun lempeen

nyt huntunsa heittävi, tumman ja hempeen,

yön hetkien karkelo kaunoinen.

Myöhään uupuin kisailulta,

varhain nousten leikkimään,

näkee tyttö, ett` on kulta

kuollut hänen vierellään.

Huutaa, mainii armastansa,

eipä armas nousekaan;

kohta  liekkihautahansa

ruumis kylmä kannetaan.

Hän kuulevi kuolemanlaulut, jo valkee

lyö lieskaan, hän raivoo, hän rientävi, halkee

väkijoukot: Ken oot? Mihin tunkeudut?

Parkuen hän sydän-huolla

paarin luokse vaipuvi:

Mieheni ma tahdon! Kuolla

tahdon kanssa mieheni.

Katoaisko kaunis multa?

Hälle soin, min muuten myön.

Mun hän oli, oma, kulta,

ah, vain yhden, kauniin yön!

Papit laulaa: Me kannamme hautahan harmaat,

jotka myöhään vaipuu, me kannamme armaat

elon nuoret jo ennen kuin aavistavat.

Kuule pappein opetusta:

Ollut eihän miehes tää.

Siis ei sulla velvoitusta,

bajadaari hourupää.

Vainen varjo ruumiin tiestä

eroa ei  kuollenkaan.

Vainen vaimo seuraa miestä

hiljaisehen Tuonelaan.

Torvi raikahda, soi pyhä vaitelo! Tulkaa

te taivaiset, tupruttaen tulisulkaa,

pois päivien kaune, hän kannelkaa!

Kaikuu kuorolaulu, syttö

sydämessä armoton,

käsin ojennetuin tyttö

syöksyy kuumaan kuolohon.

Jumal`-sulho liekin kesken

nousee, kantaa päältä maan,

käsivarsillansa lesken

ilman kotiin korkeaan.

Ilo on katuvaista tarhoissa taivaan.

Kuolemattomat astuvat syntisien vaivaan,

käsin lieskavin nousevat pilvihin nuo.

Translated Eino Leino, Valvoja 1.10.1903