Jean Sibelius

Jean Sibelius

8/12 1917

Varrella Sääksmäen vienojen vesien,

hohteessa menneiden kauniiden kesien,

vuorella pyhällä miettivi mies,

silmässä säkene, rinnassa lies.

Kesä-yö ympäri terhentä seuloo,

taivahan neiet huntuja neuloo,

sinipuna-huntuja, valkeita vaatteita,

tummia tuntuja, maailman aatteita

muinahisuudesta, aamusta uudesta;

kuiskivat korvaan miettivän miehen,

loihtivat, laulavat sankarien tiehen

kukkia kumpuja houkuttavaisia,

untenkin umpuja, kauniita naisia,

suvi-yön lempeä, liljojen hempeä;

soittavat säveltä toisenkin virsien,

soittoa pohjolan hallojen, kirsien,

talvien taikaa, revontuli-aikaa,

vaaroja, taistoja, surmankin vaistoja,

valkeuden miekkoja, Tuonelan hiekkoja,

maineita turhia, sielujen murhia,

ilkeyttä tuhmaa, jättien uhmaa;

näyttävät elämän kaaret ja pielet,

maailman menon ja ihmisten mielet.

Salama silmästä sankarin lentää,

kauas ja kauemmas henkensä entää,

honkien huminat heimojenlaulut,

luonnon ja elämän kirjavat taulut

taipuvat yhteen yksilän mielessä,

kaikuvat uudessa, oudossa kielessä,

helkkyvät ijäistä ihmettä monta,

kuultavat kauneutta ainehetonta.

Maailma kuulee: hulluksi luulee

miehen, mi miettien valtoja viettien

kaikessa katsoo vertausta vaan,

jättää jo suuren, kukkivan maan,

sentään ei seppeltä kulmiltaan.

”Minne on ties?” monet äänet ne raikuu.

”Käänny jo mies!” monet kansatkin kaikuu.

”Et mene eespäin, taapäin sa kuljet,

onnesi, maineesi tiet, ovet suljet,

suurt` olet tehnyt, suuri sa lienet,

kunnias kuulun nyt hautahas vienet!”

Saavuta äänet ei etsijän korvaa,

sointuja uusia sielunsa sorvaa,

lauluja armaita auringon lasten,

kukkia, kulmilla autuuden kaste,

soivat kuin heleät, hohtavat kellot,

kuultaa kuin nukkuvat nurmet ja pellot,

läikkyvät lähteet, hiljaiset hirvet,

taivahan kullassa lehdot ja virvet,

sinipuna-hunnut, tummemmat tunnut,

valkeat vaatteet, taivahan-aatteet.

Kesä-yö ympäri terhentä seuloo,

Kohtalon neiet kangasta neuloo

kanteloniekan, mi vuorella kerran

sai pyhän miekan armosta Herran,

toi tulen taivaalta ihmisten tupiin,

uskonut luottanut muiden ei lupiin,

soitti kuin soi hälle taivahan kaaret,

kotimaan luonto, sen salmet ja saaret,

mut enin itsensä luontoa kysyi,

yhtenä, ehjänä pyhänä pysyi.

Sankari Sääksmäen vienojen vesien,

mestari menneiden, kauniiden kesien,

muinahisuuden, Suomenkin uuden!

Hirvi lähteellä

Jean Sibeliukselle

Hän arka, hän herkkä,

hän katsoo, hän juopi,

sill´ aikaa hän haaveensa

haikeimmat luopi.

Tuo tumma, tuo kumma,

tuo etsijä elon,

hän elämän herra

kuin kuoleman pelon.

Hänen päällensä Päivätär

huntuja kutoo,

hänen yllensä Yötär

synkkänä putoo.

Mut mistä on miekkansa

leppähän tullut?

Sen lempivät tietää

ja aurinkohullut.

Mut varmaan hän seisovi

seppel nyt päässä,

kuin joikuva joutsen

on hyyssä on jäässä.

Nyt jäämyrskyt, nyt

meret maailman meuraa,

kun toivovat toiset

vain toistensa seuraa.

Hän yksinäisin

ja ylhäisin itse,

sen kaiken jo säihkynyt

on sävelitse.

Hän yksinäisyydestä

yksinäisyyteen

käy kuin himon hiilu

tai pyhän pyyteen.

Vain varpu liikahti.

Pois hän karkas

kuin kuoleva kurki,

mi palolla parkas. 

8.12.1925